You can't outrun your past

Muistan Villen. Muistan kuinka se istui Purotien kämpässä päälläni, kun vanhempani eivät olleet kotona. Muistan sen hien hajun, sen tunkkaisen löyhkän. Muistan miten se pakotti mut tekemään asioita joihin en ollut valmis. Muistan sen kuinka itkin mutta se ei välittänyt. Muistan sen niin selvästi. Ei Ville varsinaisesti minua raiskannut mutta yritti pakottaa ottamaan suihin ja pakotti runkkaamaan kun se katsoi jne. Ja olin vielä ihastunut siihen. Luulin, että meistä olisi voinut tulla jotain.

Muistan Jormankin. Muistan ne uudenvuoden yöt Lappeenrannassa, ilmassa leijuvan viinan katkun. Muistan ne kosketukset ja rivot sanat. Muistan, kun vanhempani vain nauroivat kummisetäni pervoiluille, luullen ettei se jättäisi minuun mitään jälkiä. Väärässä olivat. Olin silloin ala- tai yläasteikäinen.

Muistan huudot perääni koulun käytävillä.
"Läski!"
"Hufflepuff!"
"Ruma!"
Eivät ne jättäneet minu hetkeksikään rauhaan. Ellei Heta ollut lähellä. Heta pelasti minut.

Muistan sen ihanan Irlanninmatkan. Kauniit maisemat ja mukavat ihmiset. Mutta vielä paremmin muistan sen kun heti matkan jälkeen isä ilmoitti että ottaisi avioeron äidistä. Hänellä oli uusi vaimo Thaimaassa, ja lapsikin alulla.

Joskus mietin, miten ihmeessä voin enää luottaa miehiin pätkän vertaa?

Ja vieläkin kärsin tämän kaiken seurauksia. Syömishäiriö, viiltely, persoonallisuushäiriö... Tiedän että kokemukseni eivät ole niin pahoja kuin monilla muilla, mutta muistot satuttavat silti.